pienin mies

Pienen saaren pienin mies oli ahkera
käänsi kivet kannot, vahvoilla luilla
känsät ja rustottumat kielivät ahkeruudesta
joka sopen kävi lävitte
tunsi saarensa niin hyvin
meri pauhasi ympärillä, aaltopäillä juosten rantaan
tuuli taivutti latvukset, pyyhki pitkin pyörteisiä kallioita
metsä hiippaili syvemmällä

etsi jotakin, välistä katsoi ylös, kuin anoen jotakin
oi niin tuttua, tänne oli tultu, täällä oli asuttu ja eletty
maa oli vihanta, kovan työn hedelmää

Väsyi ja taipui, murtunut ei koskaan

katsoi tarkemmin isojen kivien väliin
hiki kirvoitti prisman, pienen pieniä timantteja, kiiltopäitä joka puolla
huomasi lainehtivan viljameren, sen kullankeltaisuuden
pilvet raouttuivat, tarjosivat paisteen hetken
tuulikin tuntui hyväilevältä, märkää selkää vasten
kosketti ensikerrassa, vanhan talonsa syyt
kosketti neulasia, juoksi rantaa pitkin
rantakivet kutittivat jalkain alla
huohahtaen heittäytyi rantakalliolle, joka sileä ja lämmin

Ymmärsi, ettei elämä ole kääntämistä
se on tuntemista, sarja koskettamisia, valolaukauksia

tähtikirkkaaseen yöhön.




Omistettu hyvälle ystävälleni Jussille 14.1.2014