minä

ei ole seitsemää henkeä, mutta useita henkireikiä. Olemassaoloa kyselen itseyden pediltä, ymmärryksen suppeassa valossa. Haukottelen, otan laiskuudesta huikopalan. Koluan tarkoitusperiä, heilun kuin villi cabernet cauvignon. Olen tänne asti tullut, pois osaan äksyä. Elämäni ei ole koskaan ollut tylsä puukko, tuppi tosin ollut katoavainen. Viisaus asettaa erinlaisia kieltolakeja, joita kanistereissa rahtaan ymmärtämättömyyteni puolelle. Osaan paistaa pekonin, kääntää kylkeä. Kiertää lammen tai parikin, jos niin sovittiin. Aikamatkailussa jokapäiväinen, elämän kiertokulkulainen. Olipa kerran, minun kohdalla useasti. Aina tässä hetkessä, siten ei tarvitse huokaista. Olen oppinut ja pois oppinut paremmin. Kaunetta palvon, kera immen & verkkokalvon. Pure sydän aukaisee kaikki pankit, siirtää tankit. Jätän jälkeni, aina. Sen pituinen minä.